Itä uinuu

Mjaa, näemmä yli vuosi edellisestä postauksesta. Onko itä kuollut? Ainakin asuminen "paremman sakin" kyljessä paikallisen omakotitaloalueen liepeillä selvästi pullamössöttää mielen.

Jonkin verran voisi toki nauraa sille, kuinka paikallinen "hienosto" yrittää eristäytyä muusta maailmasta lukuisin hidastetöyssyin ja tiepossuin, mutta päätyy siihen, että alueelta on lähes yhtä vaikea päästä pois kuin sinne.

Ja tietenkin asialla on se omakotiasukkaiden pieni vähemmistö, se pihojaan anaalisesti haravoiva eliitti, joka näkee painajaisia asuinalueensa takapuolelle viime vuosina nousseista kerrostaloista.

Mutta muuten itä uinuu, odottaa lämpimiä ja pussikaljasäitä - vielä on vähän hiljaista, mutta kyllä se tästä lähtee. Pihoilta on jo hävinnyt penkkejä pusikkoihin, Alepan tyhjät maitotölkkikorit tuskin ovat enää kauan rauhassa.

Eksyksissä idässä

Tielaitos, tai mikälie ei paljon Idän porukan turvallisuudesta piittaa. Itiksen kohdalla Itäväylän ja Kehä I:n risteyksien ympäristö muine sub-risteyksineen on suunniteltu vain paikat tunteville paikallisille.

Kehää pitkin lännestä tulevasta vierailijasta, itää tuntemattomasta "ulkomaalaisesta", tehdään helposti tientuke/liikennevaara kohdassa, jossa Kehä risteää Turunlinnantien kanssa ja jakautuu ennen risteystä viideksi kaistaksi.

Ennen jakautumista Kehä tekee loivan mutkan oikealle, ja viisikaista-alue on lievässä notkelmassa. Jos on turisti, on auttamatta sulkuviivojen ympäröimänä väärällä kaistalla ennen kuin saa selville mikä kaistojen yläpuolella olevista opasteista viittaa millekin kaistalle. Kauempaa katsoen, mutkan ja notkelman takia, turistin on lähes mahdoton tietää miltä kaistalta risteystä kannattaa lähestyä.

Suurin osa turisteista on isoja rekkoja. Turistit sompaavat yli sulkuviivojen ja keskellä risteystä yli kolmenkin kaistan, ja paikalliset eivät katso eteensä, koska mielestään "osaavat tien". Kummatkaan eivät tietenkään piittaa nopeusrajoituksista.

Vaaratilanteita on päivittäin. Rutattua peltiäkin on lähes päivittäin. Lähes aina syksyjen ensiliukkailla nähdään jonollinen ruttua.

Tervetuloa siis Itärajalle. Turunlinnantien risteystä lähestyessä ryhmitytte jo ajoissa vasemmalle, jos haluatte Vuosaareen tai Vartiokylään (kaistat 1 ja 2) tai Itäväylälle sitä kaistaa pitkin mikä ei lopu kesken (kaista 3). Vastaavasti ryhmitytte ajoissa oikealle kaistalle, jos haluatte kesken loppuvaa kaistaa pitkin Itäväylälle tai ostoshelv..paratiisin parkkisisäänkäynneille Itäkadulle (kaista 4). Ja tungette vähän Myllypuron risteyksen jälkeen alkavalle bussikaistalle, jos haluatte Turunlinnantielle (kaista 5).

Kävikö nyt helvetti selväksi sinullekin Punto-kuskille, joka pelästytit minut henkihieveriin ensin kökkiessäsi ilmeisesti väärällä kaistalla, ja aivan yhtäkkiä puskemalla nenäni editse kolmen kaistan yli - takana tulevien, varovaistenkin, kuskien ajaessa vielä viittäkymppiä?!

Kävikö myös helvetti selväksi teille siellä tielaitoksella (tai missä lie), että alustavat opasteet voisi laittaa jo heti Myllypuron risteyksen jälkeen, etten jumanlauta liiskannu jonkun savolaisrekan alle vain siksi, että sitä rangaistaan omasta turistiudestaan.

Omistaminen on onnea

Itä-Helsinki on kantakaupunkilaisnäkökulmasta slummi. Mutta täälläkin on ne tunnetut hienostokeitaat kuten Marjaniemi ja tietenkin Kulosaari, jonka kuuluminen Itärajaan on jokseenkin kyseenalainen asia.

Näinhän sen haluaisi ajatella, eiksjoo? Itse asiassa niitä keitaita on enemmänkin. Jokaisella kaupunginosalla on ne "paremmat" alueensa. Myllypurossa on esimerkiksi omakotitaloalue, jonka asukkaat haluavat erottua rahvaasta jopa niin paljon, etteivät halua itseään kutsuttavan edes myllypurolaisiksi vaan, ovat tehneet jonkin nimiväännösesityksen läheisen Hallainvuoren nyppylän mukaan.

Edes näin yksinkertaista se ei ole. Jopa kaupungin vuokrakolhoosien keskellä asuu niitä "parempia ihmisiä" omissa pikku lintukotoloissaan vahtien omaansa kuin akka ainoata hammastaan. Niin, vuokratalojen keskeltä löytyy vielä niitä kerrostaloja, joista valtaosa on omistusasuntoja. Niissä asuu edelleen suuri määrä "alkuasukkaita" - 60-luvulla paikalle muuttaneita ja heidän jälkeläisiään.

Nämä paikalliset duunarihienostolaiset hakkaavat vastenmielisyydessään Marjaniemen äkkirikkaat 6-0. Tästä mikrotason sosieteetista löytyvät ne pahimmat rahvaalle nenänsä nyrpistäjät, joiden nyrpistelyn tekee normaalia ällöttävämmäksi se, että heidän tulotasonsa ei ole välttämättä yhtään sen korkeampi kuin naapuritalon vuokralla asuvan insinöörin.

Näiden rahvasylvästelijöiden pahin pelko on se, että lintokotoon muutta VUOKRALAISIA! Rivien välissä, parhaimmillaan suoraan, paheksutaan niitä jengipettureita, jotka ovat muuttaneet pois ja panneet osakkeensa vuokralle. Taloon muuttaa väkeä, joka on oletusarvoisesti epäilyttävää, koska heillä ei ole varaa ostaa omaa asuntoa. Heidän jokaista liikettään tarkkaillaan kärkkään kriittisellä silmällä, ja he ovat aina suosituin puheenaihe, kun talossa on jokin vialla.

Grillikatokselle tulo on tietysti oletusarvoisesti vapaata kaikille, ja se joka ensin tulee, se ensin paistaa. Mutta koska vuokralainen on vain vuokralainen, ei kukaan osakkeenomistaja tunne huonoa omatuntoa siitä, että rohmuaa vuoroaan (harmistuneena) odottaen kaikki katoksen istumapaikat niin, että vuokralainen joutuu poistumaan omaan (vuokra)asuntoonsa syömään grilliherkkujaan.

Vuosi vuodelta näiden sitkeiden sissien rivit harvenevat, vuokralaiset ja Wanhoja Perinteitä arvostamattomat Vieraat Omistajat valtaavat nämä viimeiset Oikean Kunnon Elämän tyyssijat. Ehkä hyvä niin, sillä näiden talojen pihojen harvat (ymmärrettävistä syostä) lapset kaipaavat ikäistänsä seuraa ja vapautta ruusupuskia neuroottisesti varjelevilta mummeleilta.

Rappiolle, koulukotiin ja... lähiöön?

Joskus panee niin vihaksi se, miksi ihmiset tekevät itse itselleen, tieten tahtoen, pahaa.

Tyypillistä kuunneltavaa iltaisin parevekkeella tupakalla ollessa on ostarin baareista ulos hoipertelevat varhaiskeski-ikäiset pariskunnat, joille on - taas - illan päätteeksi tullut sanaharkkaa. Vuosien aikana on jo oppinut ne todella vakiotyypit, jotka tuntee äänestä jo parvekkeen oven avatessa.

Ostarin viereiselle nurmiaukiolle tullessaan näiden surkeiden esitysten tappelu on yleensä ehtinyt edetä jo lähes tunnistamattomaksi kirosanojen rääkymiseksi. Mikähän siinä on, että varsinkin humaltuneista naisista voi lähteä niin veret seisauttava ääni. Ellei näkisi, luulisi että eukkoja vähintäänkin joukkoraiskataan ja hakataan rautakangilla, mutta siinä ne yleensä seisovat jopa useiden metrien päässä vihansa kohteesta vain sylkemässä ulos kaljapeikkoja, kun luuserimies horjuu örisemässä heikohkoa "älässäää akkhaa mulle prrrl huuva".

Säälittäisi, ellei ottaisi aivoon kuinka suhteellisen nuoria nämä tapaukset kuitenkin ovat. Ja habituksesta päätellen tätä jokaperjantaista - itse asiassa monilla lähes jokailtaista - kuviota on toistettu jo useampi vuosi.

Tänneköhän keskustan trenditytöt ja -pojat lopulta päätyvät - rappiolle lähiöön? Jatkettuaan yökerhokierrettä iloisina sinkkuina ensin kolmikymppisiksi sortuvat lopulta johonkin jännittävään luuseriin, vääntävät pari muksua ja ovat pian sen luuserinsa kanssa rapistuneissa kasarivetimissä lähiöbaarissa tappelemassa?

Vai mistä nämä rentut ja niiden ruusut tulevat? Miksi niistä tuli sellaisia? Miksi niistä tuli niin säälittävän säälittäviä alkoholisteja? Mikä siinä on että perusrehelliset, hitaasti liikkuvat ja puhuvat puistokemistit eivät herätä minussa lainkaan samanlaista impotenttia raivoa ihmisten säälittävyyttä kohtaan kuin nämä käsittämättömät ostarin rääkyjät?

Kauneus tulee silmän kautta

Beauty comes in at the eye (noin osapuilleen) toteaa sokea pianisti Clive Barkerin rustaamassa sarjistarinassa Pleasures of Deception. Loppukuvassa ei kuulolla ole merkitystä, kun hän vihdoin näkee groteskin luomuksensa.

Kun tukkii korvansa, hyvin, Itä-Helsinkikin muuttuu hyvin maagiseksi, kauniiksi ja titenkin myös groteskiksi, paikaksi.
Huomasin tämän hankittuani uuden poppikoneen, jonka kuulokkeet ovat mallia "tulppa". Ne tungetaan korvaan niin, että ulkomaailmasta ei oikeastaan kuulu paljon mitään - edes silloin kun poppi ei raikaa luureista.

Poppikone on hyvä vehje, kun haluaa työmatkoilla tai muutenkin sulkeutua omaan pikku saarekkeeseensa ja osoittaa, että minähän en muuten kuule nyt mitään, turha mulle on mitään sanoa tai muutenkaan mua vaivata, pysykääs kaukana. Erityisen hyvä metromatkoilla, jossa on tosiaan välillä sitä hiton kiusallistakin melusaastetta.

Toisaalta, metrossa katsoo ihmisiä ihan eri tavalla, kun ei kuule mitä he sanovat. Sen sijaan voi tarkastella heidän ilmeitään ja eleitään ja yrittää arvailla mitä siellä korvien välissä oikeastaan liikkuu. Jos liikkuu.

Moni istuu metrossa naama kivisenä, kaukaisuuteen tuijottaen, mutta silmistä kajastaa paljon. Monet ovat "kaukana poissa", mutta juonteet heidän silmiensä ympärillä kiristelevät ja liikkuvat. Liikkeestä päätellen sen muurin takana on joskus paljon iloa, ainakin toivon. Kuvittelen.

Vastapäätä iloinen tyttö kertoo jotain eloisasti toiselle tytölle. Kuulija nauraa, mutta hänen silmänsä eivät naura, ja leuan ympärillä on jotain väkinäistä.

Se Kulosaaressa pois jäänyt hienosti meikattu tätikin vaikutti aika onnettomalta, vaikka sillä oli Guccin laukku ja nättejä isoja liljoja läpinäkyvässä paketissa. Se jännitti hartioitaan ja näki kuinka sen leukalihakset kiristelivät.

Ei yhtään iloinen, toisin kuin sen vieressä istunut toppatakkiäiti - tai siis vatsasta päätelle tuleva sellainen - joka nojasi päätään ikkunaan ja tuijotti kivikasvoisesti ulos... mutta sen suupielessä oli sellainen metka, tyytyväinen kare.

Kun maailmaa ei kuule, kaikki muuttuvat olennoiksi, joiden alkuperällä tai kodilla on vähän merkitystä. Pissiksen sönkötys ei paljasta vuosaarelaista white trash -taustaa, koska pissiksen sönkötystä ei ole... Hienosti meikattu tätikin olisi aivan hyvin voinut olla vaikka Itärajalta, niin oli ilme pahana kuin kontulalaisella yksinhuoltajalla.

On kaunista, kun ihmiset puhuvat, vaikka he eivät puhukaan. Sen kuulee vain, kun heitä ei kuule. Tai ainakin luulee kuulevansa. Vaikka ei ole hullu.

Mä oon vitusti kipeempi ku sä. Pätemisen oppitunnit, osa 1

Istun metrossa ja mietin itsekseni, miksi pirussa en omista autoa. Voisin saastuttaa ilmakehäämme muiden mukana, joutumatta kärsimään jokapäiväisistä, vittumaisista metromatkoista, jotka kerta toisensa jälkeen jaksavat ihmetyttää sillä ihmisten kirjolla ja tahtomattaan kuulluilla tarinoillaan.

Tänään seisoin kahden nuoren, yläasteikäisen takana. Tyttö näytti päälle päin varsin siistiltä ja huolitellulta, meikkiä ei ollut silmiinpistävästi liikaa eikä suoranaista pissismiä esiintynyt häiritsevästi. Siisti ulkokuori kätki sisäänsä uskomattoman määrän paskaa ja uhoa, joka oli purettava metromatkan aikana vastapäätä istuvalle kundille, jonka ulkonäkö vastasi perus-teiniä.

Typsy keuhkosi purkka kurkussaan siitä, kuinka hänellä epäiltiin muutama vuosi sitten skitsofreniaa. "Vittu mä flippasin heti, jos mulle sano tyyliin huomenta aamulla." Poika nyökytteli ja ynähteli.
"Mä skitsosin ihan vitusti, ei tarvinnu sanoo ku moi. Mut mä oon vittu aina aamusin sellanen. Tai olin, joskus sillon pari vuotta sitten." Poika vastaa jotain tyyliin "aha".

Typsyn painotettua flippailunsa laatua ja valaistua lopulta myös kertaa, jolloin ilmeisesti oli tullut viilleltyä tai vedettyä rannetta auki, aistin ympärillä olevan vaivaantumisen jopa skitsofrenia-tilityksen aiheuttamaa kankeutta selvemmin. Jokaisen huulilla lienee ollut hiljainen avunpyyntö typsylle, ihmetyksen värittämä kysymys, "Miksi, ja miksi sinä tyttö-hyvä kerrot sen täällä metrossa?". Miten uskalias, tuskallinen avunpyyntö - tai miten säälittävä, surkea huomionhaku. Tarinan päästessä vaiheeseen, jossa typsy kertoi anoneensa apua "pyyhe veressä", suljin korvani ja keskityin toisella puolen palautustölkkiä havittelevaan vanhukseen. Vanhus uskalsi lopulta Herttoniemen kohdalla napata tölkin, ihan kuin vain tutkiakseen sen ravintosisältöä takaa. Onhan se Fostrers tietysti kiinnostava tuote.

Siilitielle mennessä typsyä vastapäätä istuva kundi avasi lopulta suunsa. "Vittu sillon kun mä poltin tän käden, niin multa näky melkeen luut."
Koska paljastus ei aiheuttanut skitsofreenikoksi epäillyssä typsyssä vastakaikua, lisäsi kundi vielä kokemuksen olleen "vitun kivulias". Siihen typsy sentään reagoi. "No mä uskon."
Pian typsy ehti jo palata omaan flippailuunsa. Ja miksei palaisi. Kukin päteköön niillä eväillä, jotka meille on jaettu. Jos jokaiselle ei mensan jäsenyyttä suorastaan korvista tungetakaan aivolohkoihin asti, niin ainakin Idässä osataan voida pahoin. Ja kuka kerää eniten pisteitä surkeudellaan, voittaa tämän pelin.

Vanha sydän lyö vielä

Itä on tunnettu rumista ostareistaan, tätä ei kiellä edes itää rakastava. Kyllä, ne ovat hemmetin rumia. Laatikkorykelmiä, joita reunustaa rosoinen betoni. Kesäkuumalla ne aiheuttavat pölykeuhkoa ja migreeniä.

Vain vähän matkan päässä, pahamaineisimman idän suulla, kuin portinvartijana, on lasinen ostospalatsi, Itäkeskuksen kersakulutusmekka, joka näyttää suurimpana ja kauneimpana esimerkkiä tuhlauksen loistokkuudesta. Sen vieressä kyyhöttää vanha Puhos kuin perheen nurkkaan lakaistu, kampurajalkainen äpäräpoika.

Jotain katoaa, kun näistä betonimöhkäleistä aika jättää. Oman ikkunani alla asustaa Myllypuron möhkäle hassuine suippokattolaseineen. Se on siinä enää vähän aikaa. Sitten tulevat työmaasedät ja rakentavat siihen hulppean nelikerroksisen palvelukeskus-virasto-asuintalopalatsin.

Lasihirviö korvaa betonihirviön. Mutta lasihirviöstä ei kantaudu känninen karaoke, eivät yön pimeydessä loista lumipeitteen läpi kattopyramidit. Lasihirviön sisustassa eivät kaiu kymmenien vuosien kantojen kopseen haamut, ei haise luvatta poltettu savuke.

Lasihirviö peittää näkymäni yli keskusaukean, yli humalaisen uppiniskaisesti sykkivän Myllypuron sydämen. Nyt me saamme uuden hienon sydämentahdistajan. Kestää kauan ennen kuin se tuntuu omalta. Sillä oma sydän läpättää vielä, ilman apua, sille vanhalle, joka otti avosylin vastaan ne nuhjuisemmatkin lähiön lapset.

Lähiön tarkempi määritelmä.

Miten määritellä lähiö? Kun puhutaan kaupunkilähiöistä, eikö niillä tarkoiteta kaikkia kaupunkimme tiheitä asutuskeskuksia ja -keskittymiä, varsinaisesti osoittamatta kuitenkaan sormella juuri Itä-Helsinkiin? Eikö lähiöitä oikeasti ole myös ne kerrostalorykelmät, joita Kanta-Helsinkikin on väärällään? Mielestäni esimerkiksi Manskua edetessä kohti Pohjois-Helsinkiä silmäparilleni esittäytyvä Pikku-Huopalahti ympäröivine kaupunginosineen menisi mitä mainioimmin lähiöstä. Puhumattakaan teknologian ja 90-lukulaisen "designin" kyllästämästä Ruoholahdesta
Mutta pääkaupunkimme asukkaiden keskuudessa lähiöllä tarkoitetaan nimenomaan laitakaupungin ja Vantaan betonihelvettejä, ja joissain tapauksissa myös Espoon vastaavia sokkeloita. Ihmettelen muuten sitäkin, miksei Espoon asemaa yhtenä lähiöviidakoista nosteta lainkaan esille, toisin kuin Vantaan ja itäisen Helsingin asemaa, joita ollaan korostamassa tämän tästä. Sen mitä mm. Espoon keskusta tai Olaria olen nähnyt, sen ahdistavampaa ja rumempaa kaupunginosaa saa jo etsiä.
Itä-Pasilan harmaat betonikerrostalot vihreine ikkunanpielineen vetävät ehkä vertoja, mutta toistaiseksi Olari on kyllä rumista rumin.

Toisaalta, kantani on puolueellinen, sillä tunnen Eastendin kauniimmatkin kasvot. Espoosta en tunne kuin sen tyhjyyden, äärettömän, käsinkosketeltavan turhuuden ja mitäänsanomattomuuden. Idästä sentään mieleen jää muutakin, kuin paniikissa etsityt "Helsinki 19km"-kyltit. Olkoonkin, että mieleenpainuvimpia seikkoja yleensä ovat kaduilla viruvat juopot tai kammottavat ostarit, puhumattakaan siitä ihan tavallisesta tuulipukukansasta, joiden kanssa Korkeavuorenkadun tai Kampin uuden asutuskeskuksen asukkaat eivät edes uskalla kuvitella jakavansa samaa hengitysilmaa päivittäin.

Kutsummeko lähiöiksi siis ainoastaan niitä halveksitumpia asuinalueita, poissulkien käytännössä identtiset asuinalueet, joiden postinumero kuitenkin alkaa 001- tai 002-, sen halveksitun 009-sijaan? Vai onko sana lähiö oikeassa merkityksessään jo vanhentunut ilmaus, joka joskus kuvasi tiheää asutuskeskusta, mutta nyt merkitsee jo spurgujen ja nistien saastuttamia, työttömien ja suurperheiden asuttamia taloyhtiöitä metroradan "väärässä päässä"? Siirrymmekö suosiolla käyttämään keskustan tuntumassa sijaitsevista lähiöistämme nimityksiä kuten asutuskeskittymä, suosittu asutuskeskus, tiheästi asuttu kaupunginosa tai jopa tasoitusta-antavasti parempi lähiö?